Alitajunta tekee työtä

Tervehdys kaiken kiireen keskeltä!
Blogi on hyvä keino istahtaa hetkeksi ja jäsentää omia ajatuksiaan, silloin kun siihen ei muutoin tunnu olevan aikaa; suosittelen.

Työt vie oman aikansa ja kolmen viikon yksinhuoltajuus osui taas juuri kaikkein hermostuttavimpaan paikkaan, mutta mitäs siitä, kun ihmiselle on luotu aivot, jotka tekevät työtä kaiken aikaa kahden erilaisen näyttöprosessin kimpussa. Joskus vähän liikaakin... Ekaan omaan näyttöön on kaksi viikkoa aikaa. Ja siinä kahdessa viikossa on mm. hiihtoloma, jolloin täytynee olla kotona hiihtolomalaisen kanssa. Eli koulussa preppaamiseen ei jää oikeastaan paljoakaan aikaa; huomenna on koulupäivä ja harjoitusnäyttö, joten jos se menee huonosti, niin ---

No mutta eihän se mene! Pää miettii asioita valmiiksi aika tavalla, kunhan tietää mitä pitäisi osata ja millä tavalla sen aikoo näyttää... tuo näyttöPROSESSIN autuus alkaa näyttäytyä uudenlaisessa valossa! Jos oikeasti mieltää kokonaisprosessin, niin tarvittavan tietotaidon pystyy keräämään pirstaleisessa ajassakin. Mutta miten saada tutkinnonsuorittajat ymmärtämään tutkinnon perusteiden ja oman näyttöprosessin haltuunottamisen tärkeys?

Varsinkin, kun oikeasti ei juurikaan ole mahdollisuuksia henkilökohtaiseen näyttämiseen. Jotta henkilökohtainen oman osaamisen näyttäminen voi ylipäänsä käynnistyä, tutkinnon perusteiden osaamisvaatimukset olisi sisäistettävä jollakin tavalla pääkoppaan. Se on yllättävän vaikeaa, myös näyttötutkintomestarille. Tai ei vaikeaa, mutta homma pitää oivaltaa!

Jos osaamisvaatimuksia lukee pinnallisesti, niin jää helposti siihen koukkuun, mitä EI OSAA, tai mikä osa-alue jännittää eniten/tuottaa eniten työtä. Henkilökohtaistetussa osaamisen näyttämisessä tutkinnon suorittajan tulisi itse tiedostaa juuri nämä itselle vaikeimmat/hankalimmat/haastavimmat osa-alueet, jotta voi pohtia ja tiedostaa, miten tuoda esille osaamisensa. Tämä taas korostaa osaamisen kartoitusta, joka pitää tehdä hakeutumisvaiheessa, mutta myös tutkintoa suorittamaan lähtiessä. Eikä oppija osaa tehdä sitä itsekseen ilman ohjausta! (Todennäköisesti.)

Ne osa-alueet, jotka eniten jännittävät, pitää ehkä varautua näyttämään usealla tavalla: jos minulle on vaikeaa muistaa lonkkaniveleen vaikuttavien lihasten funktioita, niin eikö osoita ammattitaitoa, että olen kerännyt kyseisen osan tiedot mukaan näyttötilanteeseen, jotta voin tarvittaessa heti tarkistaa asian, jossa olen epävarma. Tämä palvelisi myös työelämää: olisin työstanyt itselleni sopivalla tavalla käsiteltyä tietoa saatavilleni. (Tällaisen hankalan osa-alueen läpikäyminen työelämässä työpaikkaohjaajan kanssa olisi hienoa! Näytönsuorittaja voisi palastella osaamistaan oppimistehtäviksi, jotka määrittelisi työpaikkaohjaajan kanssa/ohjaajalle. Työpaikkaohjaaja voisi antaa palautetta ja kehittää osaamista kyseisessä asiassa vaikkapa muutaman viikon ajan. Ja jos tämä prosessi vielä dokumentoidaan, niin miksei se voi olla osa näyttöä?!) On meillä henkilökohtaistamiseen vielä matkaa...

Tämä ei tokikaan tarkoita, että jos kerään kaiken portfolioon, niin tarvitsisi muistaa mitään. Tavoitteena olisi päästä kiinni oman ammattitaidon arviointiin, johon jokainen työntekijä taatusti tarvitsee lisää eväitä. Tutkinnon osan aukikirjoittaminen oli minulle tärkeää, sillä samalla tulin pohtineeksi niitä osaamisalueita, jotka ovat jo itsestäänselviä, mutta myös niitä, jotka tuntuvat vieraammilta oman tekemisen kautta. Tästä taas lähti ajatuskulku siihen, että mitkä osaamisvaatimukset ovat juuri minun työni/suunnitelmieni/tavoitteitteni kannalta olennaisia ja miksi osa vaaatimuksista tuntuu vaikeammilta mieltää. Ammattitutkintoa suorittaessaan oppijalla on tavallisesti jo mielikuva tulevasta työstään! Voiko osaamistaan ydinalueilla "korostaa" ja näyttää soveltavia osia ammattitaidostaan niin, että ne voidaan arvioida kriteerien yläpäässä? Vai onko tasapäisyys yhtä kuin laatu, validiteetti ja reabiliteetti? Arvioiminen ON todellakin olennainen osa tutkinnon suorittamista, joten sen tulisi kehittyä kaiken muun kehittämisen rinnalla.

Sekä hieroja että asioimistulkki tekevät työtä ihmisenä ja me ihmiset olemme hyvinkin erilaisia. Ammattitaidon näyttäminen vaatii varsin paljon ymmärrystä kriteereistä ja arvioinnin kohteista; testin suorittaminen on sinänsä helpompaa, että vastuun voi lykätä jollekin toiselle (=arvioijalle).

Mutta minä haluan olla vastuuntuntoinen, ammattitaitoinen hieroja. Ohjauksen, henkilökohtaistamisen ja oman osaamisen arvioinnin haasteet alkavat näyttäytyä oikeassa valossa. Arvioimisessa (myös tarvittavan ammattitaidon hankkimisen osalta) on siirryttävä 2000-luvulle; työelämä huutaa ryhmätyötaitoisia, itsenäiseen työskentelyyn pystyviä, oppimishalukkaita oman alansa asiantuntijoita.

Mutta onko meillä varaa tuottaa sellaisia?