Toukokuukin katoaa taivaan tuuliin!

Ilmat on lämmenneet ja kesä tulee! Kivaa...
Samalla tosin pitää jo vähän miettiä mitä syksyllä tekisi? Ja kuinka paljon tekisi mitäkin? Ja kesällä on vielä muutama kupru ennenkuin oikeasti kannattaisi syksyyn energiaa tuhlata.

Opiskelen tässä neurologisia sairauksia istuen kotisohvalla koneen ääressä, vaikka pitäisi olla koulussa. Eilen hieroin ja loppuviikko on opetusta eli otin ns. vapaapäivän. Pesen pyykkiä, järjestelen papereita (jokohan hierontakansiota voisi heittää paperinkeräykseen? mieli tekisi...) ja luin juuri ms:stä, hemiplegia saa vielä odottaa, sillä lähden juuri kohta punttisalille...

Nyt tuntuu siltä, että osaan minä! En kaikkea, enkä loppuviimeksi paljoakaan, mutta sen verran, että voi ottaa seuraavan askeleen... teen vain parhaani, se riittää! Myönnän, etten kovin analyyttisesti etene, enkä kirjaa muistiin likikään kaikkea mitä pitäisi eli pyrin vahvistamaan myös intuitiota, mutta luullakseni tämä on minun tapani tehdä tätä. Ja kaikki kiertyy taas loppuviimeksi siihen samaan vanhaan ongelmaan: miten suojelen itseäni liialta tekemiseltä?

Se on niin kovin helppoa: painaa laput silmillä ja katsoa taaksepäin tai eteenpäin kuin tuulispää. Sitten kiukutella itsekseen (tai koirille), kun selkää jomottaa ja ranteet paukkuu. Tehdä satakaksi asiaa yhtäaikaa ja ihmetellä, kun muut eivät tee samalla tavalla.

Siispä pidän vapaapäivää, teen perheelle ruokaa ja lojun punttisalilla kaksi tuntia. Vain olemassa... ennen kuin lähdetään paisteeseen potkimaan käpyjä poikien kanssa.